Eimun joulu

Oli vuoden viimeinen koulupäivä. Eimu, Adam ja Lilli olivat ystävystyneet ja oli Eimu saanut muutaman muunkin kaverin koulusta. Nyt he kaikki odottivat koulupihalla vanhempiaan, jotka olivat jääneet juttelemaan sisälle opettajan ja muiden vanhempien kanssa. “Mitä sinä teet lomalla” kysyi Lilli Eimulta. “Me mennään perheen kanssa Pappa ja Mamma Mian luokse jouluaattona." Pappa ja Mamma Mia olivat kutsuneet myös Adamin perheen ja Lillin, mutta Lillin perhe oli lähdössä lomamatkalle Kanariansaarille. “Kunpa sinäkin voisit tulla”, vastasi Eimu Lillille. Eimu tiesi, että jos toivoo jotain oikein kovasti, se voisi joskus toteutua. Nyt hän ei ollut varma, kuinka kovasti toivoisi Lillin jäävän, sillä heidän perheensä oli suunnitellut matkaa pitkään ja olisi ikävää jos toive toteutuisi ja he peruisivat matkan. Eimu päätti toivottaa Lillille hyvää matkaa. He kaikki halasivat ja sopivat, että Lilli soittaisi heti aattona isänsä puhelimella Eimulle ja Adamille Papan ja Mamman numeroon ja kertoisi millaista Kanariansaarilla oli. Sekä myös sen, oliko joulupukki ehtinyt tulla sinne asti. Vai tulisivatko lahjat sittenkin kotioven taakse; mistä joulupukki tietäisi missä kukin kulloinkin matkusteli?

Jouluvalmisteluita

Mamma Mia siivosi kodin lattiasta kattoon ennen joulua.  Sitten hän koristeli koko kodin runsain koristein. Takan reunalle hän asetti kauniin jouluseimen, jonka hän oli tuonut Italiasta. Heillä oli aina niin kaunista ja etenkin jouluna koti oli kuin ihmemaasta. Kaikkialla tuoksuivat jouluiset mausteet Mamman kokatessa jouluruokia. 

Eimun ja Adamin perhe oli saapunut Papan ja Mamman luokse aattoaamuna. Eimua jännitti; millainen joulusta tulisi tänä vuonna?

Pappa piti jalkojaan takan edustalla. Hän oli käynyt hakemassa kuusen metsästä ja kengät ja varpaat olivat kastuneet syvässä lumessa kulkiessa. Papalla oli tapana lukea jouluisin tarinaa pojasta, jolla oli joulun tähti. Siitä tähdestä poika jakoi jokaiselle niin paljon iloa kuin kukin jaksoi kantaa. Jos kantajalla oli puhdas sydän, hän jaksoi kantaa paljon, jos taas ei, niin iloa mahtui vähemmän. Pojalla oli kädessään liekki, joka oli täynnä valoa ja ihmeellisiä asioita. Tarinan loppupuolella Pappa aina nukahti, sillä tarina oli niin rentouttava, että hän ei voinut enää pysyä hereillä. Tasainen kuorsaus täytti olohuoneen ja Eimu lähti katselemaan mitä Mamma puuhaili. Mamma Mia oli tehnyt monenlaisia perinteisiä jouluherkkuja Italiasta sekä Suomesta. Yksi niistä oli panettone, italialainen joululeipä, jota oli tarjolla joka vuosi. 

Lilli soittaa

“Mialla” vastasi Mamma puhelimen soidessa. Kuullessaan Lillin äänen puhelimen toisessa päässä Mamma lähti hakemaan poikia. “Moi Lilli” huusivat Eimu ja Adam yhteen ääneen. “Moi! Täällä paistaa aurinko, eikä ole yhtään lunta. Paitsi tuolla korkealla vuorella, siellä näkyy vähän valkoista.” kertoi Lilli. Eimu ja Adam kuuntelivat Lilliä korvat höröllään. Kumpikaan ei ollut käynyt Kanariansaarilla. Eimu kertoi Lillille, että illalla he söisivät yhdessä jouluruokaa ja avaisivat lahjat. Lahjat olivat ilmestyneet edellisen yön aikana kuusen alle. He eivät olisi malttaneet odottaa niiden avaamista. 

Lilli alkoi kuulostaa mietteliäältä. Isä oli sanonut, että joululahjat eivät tulisi hotelliin, jossa he majoittuivat. Joulupukilla oli isän mukaan muuta tekemistä. Lilliä se harmitti. Miten isä saattoi sanoa niin, eikö hän voisi vaikka soittaa joulupukille ja pyytää tätä tulemaan? Lilli kertoi tilanteesta pojille. Eimu ja Adam kuuntelivat ihmeissään, eivätkä tienneet mitä sanoa Lillille, katselivat vain toisiaan hämillään. Eimu ei osannut kuvitella joulua ilman lunta ja lahjoja. Adamille lumi oli ollut yllätys Suomeen muuttaessa. Ensimmäisen pitkän talven jälkeen Adam kuitenkin piti lumesta, ja osasi kuvitella, mitä Eimu tuumi.  Lilli huikkasi, että nyt täytyy mennä; uima-allas kutsuu ja toivotti vielä hyvää joulua kaikille. 

Joulu ilman lahjoja?

Eimu ja Adam miettivät hetken, miten he voisivat auttaa Lilliä? Olisiko joulua ilman lahjoja? Eimu ja Adam päättivät jutella asiasta Papan kanssa. “Pappa, oliko silloin lahjoja kun sinä olit lapsi?” kysyi Eimu. Pappa muisteli hetken ja nyökkäili kertoessaan “Kyllä, minun isäni oli rakentanut puusta monenlaista. Hän oli näppärä käsistään, eikä koskaan unohtanut meitä jouluna.” Eimu ja Adam katsoivat toisiaan ja kertoivat Papalle, mitä Lilli oli sanonut. “Pappa, mitä me voisimme tehdä?” kysyivät he yhteen ääneen.

Pappa ehdotti, että he kaikki kolme menisivät keittiöön kuumalle kaakaolle. Kuuma kaakao oli Papan mieleen ja se auttoi usein pääsemään hyvään ratkaisuun. Mamma oli keittiössä juttelemassa lasten vanhempien kanssa ja lupasi laittaa kaakaon tulemaan. Pojat odottivat jo kuumeisesti, mitä Pappa ehdottaisi tilanteen ratkaisemiseksi, mutta eivät halunneet hoputtaa Pappaa. He tiesivät, että hyvät ratkaisut tulisivat ajan kanssa. Pappa sanoikin usein: "Hiljaa hyvä tulee." 

Poikien juodessa kaakaota, Pappa arveli mielessään Lillin isän tarkoittavan, että Joulupukin muu tekeminen oli varmasti sitä, että lahjat olisivat tulleet heidän kotiinsa matkan aikana. Vaikka Lilli, ja nyt myös Eimu ja Adam luulivat, että niitä ei tänä vuonna tulisi lainkaan. Kertomatta tätä Pappa lupasi pojille, että soittaisi Lillin isälle. Ja niin hän tekikin hörpättyään oman kaakaonsa loppuun. Pappa ja Lillin isä sopivat, että salaisuus säilytettäisiin, mutta helpottaakseen Lillin pettymystä, Pappa lisäisi yhden lahjan Lillille heidän kuusensa alle. Kun perhe palaisi matkalta, he tulisivat kylään Pappa ja Mamma Mian luokse ja Lilli saisi samalla lahjansa.

Mitä ihmettä? 

Vihdoin kaikki pääsivät asettumaan joulupöytään. Tarjolla oli herkullisia ruokia. Kaikki söivät itsensä kylläisiksi ja kiittelivät ruuasta. Sitten käytiin lahjojen pariin. Eimu ja Adam saivat jakaa lahjat. Jokainen avasi niitä vuorollaan, ja muut seurasivat, mitä kukin sai. Se oli heillä perinne; siten kaikki voisivat jakaa yhteisen ilon lahjojen saamisesta. Eimu sai lahjaksi legopaketin, villasukat ja toivomansa lentokone-palapelin. Adamin paketissa oli myös villasukat, pari kirjaa, sekä juuri se mitä hän oli toivonut; taidetarvikepaketti. Adam piti maalaamisesta ja muustakin taiteen tekemisestä. 

Joukossa oli myös lahja, jonka päällä luki: "Lillille". Eimun ja Adamin silmät kirkastuivat; Joulupukki oli varmasti luullut Lillin perheineen tulevan heidän luokseen viettämään joulua, ja tuonut siksi Lillin lahjan sinne, eikä Kanariansaarille. Pappa hymyili lempeästi ja kertoi, että Lilli perheineen tulisi kylään joulun jälkeen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Kuten aina lopulta, myös nyt kaikki oli järjestynyt. Lillille oli lahja ja kotiin palatessa odottaisi yhteinen leikkipäivä Eimun isovanhempien luona. Ja kenties jotakin muuta yllätystä, mutta hyss!!… siitä tiesivät vain Pappa ja Lillin isä. Eimu oli tyytyväinen, että oli toivottanut Lillille hyvää matkaa, eikä toivonut liian kovasti hänen jäävän Suomeen jouluksi. Nythän he saisivat viettää aikaa yhdessä, kun Lilli palaisi. 

Aattoilta jatkui, ja sitä vietettiin yhteisten pelien ja leikkien parissa. Eimun isän ja Papan lempijuttu oli tietokilpailu, jota pelattiin joka vuosi. Pappa ja isä halusivat aina kumpikin voittaa, ja joskus kilpailu kävi todella kuumana. Tänä vuonna he eivät kilpailleet niin kovasti voitosta kuin yleensä; he halusivat antaa muillekin mahdollisuuden. Lopulta kilpailun voitti Adamin isä, joka totesi, että ensi vuonna hän voisi vuorostaan koota kilpailun kysymykset, jos he viettäisivät joulun yhdessä. Kaikilla oli hauskaa ja välillä syötiin herkkuja. Illan pimetessä Pappa sytytti parvekkeelle kauniin kynttilämeren muistuttamaan joulun valosta ja laulettiin yhdessä joululauluja Eimun äidin säestäessä heitä pianolla.

Kotona jälleen (joulupäivä)

Eimun perhe palasi kotiin joulupäivänä. Kaikki olivat iloisia yhteisestä joulusta, jonka olivat saaneet jakaa tänä vuonna Adamin perheen kanssa. Adamin perhe oli kiittänyt kaikkia yhteisestä joulusta; se oli ollut heille tärkeä etenkin nyt, kun isovanhemmat eivät olleet Suomessa.

 

Illalla kaikkien jo nukkuessa Eimu katseli kotonaan joulukuusta, jonka oksilla kimalsivat pienen pienet led-kynttilät. Äiti oli laittanut joulukuusen viereen seimen, jonka isovanhemmat olivat tuoneet Italiasta. Eimu oli ihan hiljaa. Hänen sisällään välkkyi joulun tähti. Sellainen kuin pojalla oli ollut Papan tarinassa. Eimu katsoi ulos ikkunasta, myös siellä tuikki tähdet. Silloin Eimu tunsi, että millään muulla ei ollut väliä, oli vain niin hyvä olla. Tästä kokemuksesta varmasti Papan tarinakin kertoi. 

Eimu jäi istumaan joulukuusen äärelle, ja hiljalleen yön laskeutuessa hänen päänsä painui vieressä olevalle tyynylle, johon hän nukahti. Tähti tuikki yhä, vaikka Eimu nukkui, ja sen valo ei varmasti himmenisi ihan hetkessä.

Olipa ollut hieno aatto!

Read More

Pappa ja Mamma Mia tulee kouluun

Pappa ja Mamma Mia olivat Eimun isovanhemmat. Mamma Mia oli kotoisin Italiasta ja Pappa Laukaalta. Nyt Pappa ja Mamma Mia asuivat Helsingissä. Eimu kävi isovanhempien luona viikonloppuisin ja välillä he kävivät yhdessä myös Italiassa, Sardiniassa, josta Mamma Mia oli kotoisin. 

Pappa ja Mamma Mia olivat mukavia. Heidän kanssaan oli kiva viettää aikaa. He kertoivat usein tarinoita asioista, joita he olivat itse kokeneet. Pappa tosin saattoi välillä “värittää” tarinoita, sillä hän piti tarinankerronnasta ja hänestä hyvässä tarinassa piti olla jännitystä ja yllätyksiä. 

Eimun ollessa kylässä isovanhempiensa luona, he tekivät usein itsetehtyä pastaa, joka oli Eimun lempiruokaa isovanhempien luona. Kotona taas Eimu odotti milloin äiti tekisi perunoita ja lihapullia. Mamma Mia piti ruoanlaitosta ja hän piti kovasti myös lapsista, etenkin Eimusta, olihan tämä hänen lapsenlapsensa.

Mamma Mialla oli kiharat hiukset, joita hän piti usein iltaisin papiljoteilla. Iltaisin Mamma Mia myös neuloi ja katsoi televisiosta italiankielisiä ohjelmia. Mamma Mia oli jo hieman iäkäs ja toisinaan hän saattoi katsoa saman ohjelman useampaan kertaan, eikä muistanut mitä siinä oli aiemmin tapahtunut. Mamma Mialla oli aiemmin ollut kissa, joka oli kuollut vanhuuttaan. Silti Mamma Mia toisinaan kutsui sitä. Mutta vaikka Mamma Mian muisti olikin jo alkanut reistailla, oli hän mitä suloisin isoäiti; sellainen josta kaikki unelmoivat. Pappa kävi kesäisin kalastamassa. Eimu oli toisinaan hänen mukanaan ja sai kantaa matopurkkia. Joskus Pappa sai ison saaliin, joskus hyvin pienen.  

Isovanhempienpäivä

Koululla oli isovanhempien päivä. Kaikkien isovanhemmat olisivat tervetulleita koulupäivän ajaksi. Koululle valmisteltiin erilaisia työpajoja, joissa isovanhemmat voisivat kiertää lastenlastensa kanssa. Lisäksi paikalle järjestettäisiin kahvila kotitekoisine herkkuineen.

Myös Pappa ja Mamma Mia olivat saaneet kutsun tulla Eimun koululle. Eimu odotti kovasti vierailua, mutta Eimun äiti oli hieman huolissaan; muistaisiko Mamma Mia mihin he olivat menossa, jollei heillä olisi saattajaa. Pappa ei ollut ennen käynyt Eimun koululla ja Mamman muistihan oli reistaillut viime aikoina.  

Koululla

Vihdoinkin Pappa ja Mamma Mia saapuivat koululle. Eimu oli odottanut heidän saapumistaan jo pitkään välituntialueella ja riensi heitä vastaan. Papalla oli mukanaan rasia, jonka kannessa oli Italian lippu. Eimu tiesi, että sisällä olisi Papan lempikarkkeja, joita hän mielellään tarjoili aina muillekin. Yleensä karkit olivat pastilleja, mutta toisinaan Pappa piilotti rasiaan suklaata. Mamma Mia oli näet sitä mieltä, että suklaa ei ollut hyväksi, ei Papalle, eikä lapsille, ja siksi Pappa söi toisinaan sitä salaa. 

Nähdessään Eimun Pappa ja Mamma Mia halasivat häntä ja Pappa tarjosi Eimulle rasiastaan pastillin. Mamma Mia katsoi Eimua ja sanoi tämän kasvaneen. Eimu katseli jalkojaan, samalla miettien, miksi Mamma Mia sanoi aina niin kun he näkivät toisensa.

Luokassa opettaja toivotti kaikki tervetulleiksi isovanhempien päivään ja kertoi päivän ohjelmasta. Työpajoihin lapset voisivat osallistua isovanhempineen, ehdotti opettaja. Eimu katseli ympärilleen ja huomasi, että eräs luokan lapsista Adam oli yksin, hänen isovanhempansa eivät olleet paikalla. Eimu katsoi Pappaa ja näytti lasta hänelle sormellaan. Pappa ymmärsi heti Eimun vinkistä mitä tämä tarkoitti. 

Pappa nosti kätensä viitatakseen, olihan hän itsekin ollut koulussa ja tiesi, että niin saisi puheenvuoron. Pappa ehdotti opettajalle, että mikäli luokassa olisi joku, jonka isovanhemmat eivät ole päässeet paikalle, voisi hän liittyä heidän mukaansa pajoja kiertämään. 

Samaan aikaan Eimu viittilöi yksinäiselle Adamille, että tämä tulisi heidän kanssaan. Sovittiin, että Adam lähtisi heidän mukaansa kierrokselle. 

Pajoilla

Pajat olivat eri puolilla koulua. Niistä oli tehty kartta, josta jokainen sai kopion. Eimu, Adam ja isovanhemmat katselivat yhdessä karttaa. He päättivät aloittaa kierroksen kakkosluokkien järjestämistä ötökkäpajoista ja jatkaa sitten järjestyksessä loputkin pajoista. 

Ötökkäpajassa oli tungosta. Pappa rauhoitteli kaikkia odottamaan kärsivällisesti. Heidän vuoronsa tulisi kyllä. Odotellessaan he voisivat leikkiä vaikka “kivi- sakset- paperia". 

Vihdoin tuli heidän vuoronsa osallistua ötökkäpajaan. Pajaan oli koottu kuvia erilaisista ötököistä, joita piti sitten tunnistaa yhdistämällä nimi ja ötökkä. Lisäksi paikallinen eläinkauppa oli tuonut näytille joitakin hyönteisiä, tietenkin hyönteisakvaarioissa. Siellä oli heinäsirkkoja, erilaisia matoja ja leppäkerttuja. Eimu ja Adam tutkivat kiinnostuneina ötököitä, ja osa niiden tunnistamistehtävistä osuikin oikeaan. 

Sitten jatkettiin muihin pajoihin. He saivat kokeilla kankaanpainantaa tekemällä painomuotit perunoista, varjoteatteria, sekä osallistua hajupajaan, jossa piti tunnistaa erilaisia tuoksuja pienistä purkeista. Heidän kierrellessään selvisi, että Adamin isovanhemmat eivät asuneet Suomessa. Adamin perhe oli tullut Suomeen muutama vuosi sitten. He olivat joutuneet jättämään kotinsa yllättäen ja isovanhemmat eivät olleet päässeet muuttamaan yhdessä muun perheen kanssa, vaikka olisivat halunneet niin. 

Pappa kuunteli Adamin tarinaa tarkasti, ja muisteli oman isänsä lapsuutta, jolloin Suomessa oli sota. Papan isä oli kertonut vastaavanlaisia tarinoita siitä ajasta ja nyt Pappa saattoi vain kuunnella Adamin kertomaa ymmärtäen, miltä Adamista saattoi tuntua. Mamma Mia kuunteli heitä myötätuntoisesti, ja ehdotti sitten, että jatkettaisiin matkaa kohti kahvilaa. Hänestä se oli oikein hyvä hetki lähteä. Mamma Mia oli sitä mieltä, että todella vaikeita asioita on parempi pureskella pienissä paloissa, ettei pureskelu käy liian raskaaksi. Pappa katsoi poikia kysyvästi, ja pojat nyökkäsivät; "Lähdetään vaan". 

Pappa toivoi, että voisi vielä joskus jutella Adamin kanssa uudelleen perheen tilanteesta, ehkä hän voisi auttaa jotenkin. Perhe on jokaiselle niin tärkeä, erityisesti lapsille. Ja tietysti myös isovanhemmille; hän saattoi vain kuvitella, miten ikävää olisi, jos ei voisi viettää hauskoja hetkiä Eimun ja tämän pikkusiskon kanssa. Varmasti Adamin isovanhemmat kaipasivat perhettään. 

Kahvilassa

Kahvilasta Eimu ja Adam saivat valita mitä tahansa. Mamma Mia otti porkkanakakkupalan ja teetä, Pappa kahvin korvapuusteineen. Pojat valitsivat kumpikin palan kinuskikakkua ja mansikkamehua. 

Syödessään herkkuja Eimu ja Adam alkoivat jutella. He kyselivät toisiltaan siitä, mikä kumpaankin kiinnosti eniten, ja millaista oli ollut aloittaa uudessa koulussa. Eimu kertoi myös hauskoista sattumuksista, joita oli tapahtunut koulun alkaessa. Myös siitä kun hän oli luullut muiden puhuvan hänestä, vaikka kyse olikin aivan muusta.  Vieläkään Eimu ei voinut ymmärtää täysin, miten oli käsittänyt koko asian ihan väärin. Kuitenkin kaikkia nauratti. 

Pappa mutusti pullaansa. Hän piti siitä, kun korvapuustin kastoi kahviin, se maistui herkulliselta. Mamma Mia oli löytänyt pöydältä koululaisten edellisvuonna tekemän lehden ja luki sitä. Lehdessä oli oppilaiden kertomuksia eri aiheista, kotitaloustunneilla syntyneitä reseptejä ja paljon muuta. Kuvat olivat myös oppilaiden piirtämiä. Kun Mamma Mia pääsi lehden aukeamalle, jossa oli vitsejä, hänen silmänsä kirkastuivat ilahduksesta ja hetken luettuaan hän alkoi nauraa katketakseen. Hän yritti kertoa yhtä vitseistä muille, osoitti sitä sormellaan ja nauroi, mutta sanaakaan hän ei saanut sanotuksi. Pappa hymyili. Mamma Mia yritti ja yritti, mutta mitään muuta kuin naurua ei tullut suusta. Pojat vilkuilivat isovanhempia ja toisiaan. Mamma sai näytettyä vitsin toisille ja ilo oli jaettu. Sitten Mamma Mia sai vihdoin koottua itsensä ja jatkoi lehden lukemista pieni virne kasvoillaan. 

Ystävyys syntyy

Kahvilassa ollessa Eimu ja Adam huomasivat, että kuinka kivaa heillä oli yhdessä. Heillä oli paljon yhteistä, vaikka he eivät sitä aiemmin olleet tienneet. Nyt he päättivät, että olisivat aina ystäviä, vaikka molemmat tiesivät, että ystävyydessä on välillä myös riitoja. He sopivat, että mikäli riita tulisi, saisi Pappa toimia erotuomarina ja auttaa heitä sopimaan asiat. Pappa oli tottunut selvittämään sellaisia tilanteita työssään, olihan hän aikanaan työskennellyt rauhanturvaajana eri maissa. Papalle se sopi ja niin lyötiin kättä päälle. 

Päivä päättyy

Oli tullut kotiin lähdön aika. Koululaiset jäisivät vielä auttamaan siivouksessa, mutta Pappa ja Mamma Mian oli aika mennä. Pappa ja Mamma Mia toivottivat pojat tervetulleeksi kylään milloin tahansa. Eimu kävikin heillä yleensä aina viikonloppuisin. Pappa pyysi Adamia kertomaan perheelleen, että myös he voisivat tulla heille kylään vaikkapa illalliselle; he tekisivät Mamman kanssa hyvää pastaa ja jälkiruoaksi Tiramisua. 

Pappa piti siitä, kun sai tutustua uusiin ihmisiin. He vilkuttivat pojille koulun ovelta ja pojat vilkuttivat takaisin hymyillen. Sitten Eimu ja Adam juoksivat iloisena omaan luokkaan kertomaan opettajalle uudesta ystävyydestään. Ja tietysti auttamaan tapahtuman jälkeisessä siivouksessa. Nythän se sujuisi rattoisasti, kun oli uusi ystävä matkassa.

Read More

Eimu ja retkipäivä

Eimu oli saanut vihdoinkin muutaman kaverin koulusta. Eräs kavereista oli naapuriluokan Lilli. Lilli asui samassa talossa Eimun kanssa ja he kävelivät usein yhdessä kouluun ja sieltä kotiin. Eimu ja Lilli olivat hyvät ystävät ja he leikkivät toisinaan yhdessä kotipihalla, kun naapuritalon lapset eivät olleet paikalla. Eimu ja Lilli tunsivat lapset koulun pihalta. Siellä heidän kanssaan saattoi jopa leikkiä, mutta kotipihalla he muuttuivat toisenlaisiksi ja alkoivat huudella ja nimitellä toisia.  

Eimu auttaa ystävää

Eräänä päivänä koulussa oli ekaluokkalaisten yhteinen retkipäivä. Retkikohteena oli kaupungin puutarha, jossa tutustuttaisiin eri maista tuotuihin kasvilajeihin. 

Eimu ja Lilli olivat innoissaan retkestä. Eimu oli kuullut, että siellä olisi lihansyöjäkasvikin. Mikä olisikaan mukavampaa, kuin viettää päivä trooppisessa ilmastossa puutarhalla, kun ulkona satoi vettä. 

Retkireppuun oli pakattu kotoa eväitä, istuinalustat ja koululta otettu mukaan vielä täydennystä eväisiin. Eimu oli saanut kotoa evääksi makkaravoileipää ja pillimehun. 

Kun kaikki oli valmiina, oli aika lähteä. "Pikaisesti pukemaan" , huudahti opettaja, bussi lähtisi 15 minuutin kuluttua koulun viereiseltä pysäkiltä. Nyt pitäisi muistaa ottaa kaikki tarvittava mukaan ja pukea ripeästi.

“Apua! Paniikki iskee”; huudahti Lilli, jolla oli tullut kiire pukea. Lillillä oli vaikeuksia saada vaatteet päällensä; ne menivät aina sikin sokin. Lilliä hermostutti. Kiire ja pukeminen olivat Lillille hankalaa. Vaatteet alkoivat aina kiristää, tai ne olivat siskon vanhoja eivätkä enää mahtuneet kunnolla Lillillekään. Joskus Lilliä vain harmitti, ja pukeminen alkoi jännittää, kun se oli niin usein vaikeaa. Ehtisikö hän mukaan? Lilli huomasi, että hänen omat eväänsä olivat jääneet luokan pulpettiin, kun he olivat pakanneet koulun eväitä luokassa. Lillin reppu oli ollut niin täynnä, että hänen oli pitänyt tyhjentää se ensin, jotta saisi kaiken pakattua. Nyt Lilliä alkoi itkettää, ja pian se muuttui jo äänekkääksi itkuksi. “En ehdi mukaan”, vaikeroi Lilli. 

Eimu huomasi itkevän Lillin, sillä heidän naulakkonsa olivat käytävän vastakkaisilla puolilla. Eimu puki nopeasti omat vaatteensa, nappasi reppunsa ja riensi Lillin luokse. “Mikä sinulla on hätänä?” Eimu kysyi. Lilli ei saanut sanaa suustaan, itki vain hysteerisenä ja viittoili luokkaan. Eimu näki Lillin pulpetin päälle jääneet eväät. "Ovatko nuo sinun, tarvitsetko apua?”, kysyi Eimu. Lilli nyökkäsi ja rauhoittui hieman. Hän alkoi pukea. Sillä välin Eimu juoksi luokkaan hakemaan unohtuneet eväät ja toi ne Lillin reppuun. Eimun palatessa Lilli oli saanut jo takin päälle, ja hän jo hieman hymyili Eimulle, vaikka olikin vielä harmissaan tilanteesta. Nyt molemmat olivat valmiina ja matka kohti bussipysäkkiä ja sieltä kaupungin puutarhaa kohti alkoi. 

Perillä Kaupungin Puutarhalla

Kaupungin Puutarhalla oli kiinnostavaa. Tosin heitä oli niin monta yhtä aikaa liikkeellä, että kiirettä piti. Piti kiertää koko alue oppaan matkassa varatun ajan aikana. Eimua ja Lilliä olisi kiinnostanut jäädä katselemaan kasveja pidemmäksi aikaa, ja vaikka leikkiäkin hieman, mutta kaikkien piti seurata opasta joka eteni nopeasti paikasta toiseen kertoillen kasvien nimiä. 

Eimu huomasi puutarhanhoitajan, joka kävi kastelemassa kasveja, noukki huonot lehdet ja näytti lannoittavan kasveja. Eräässä puutarhan huoneessa oli paljon viherkasveja ja suuri lampi, jonka keskellä kasvoi “Jättilumme”.

Kierros jatkui. Sitten tuli ruokatauon aika. Puutarhan opas antoi koululaisille poikkeusluvan syödä puutarhalla. He saisivat valita, missä istuivat, kunhan siivoaisivat jälkensä, eivätkä roskaisi paikkoja. Suurin osa lapsista löysi heti paikkansa. Eimu ja Lilli olivat jonon hännillä, ja jäivät viimeisiksi paikan valinnassa. Jäljellä oli enää sademetsähuone, jossa oli lihansyöjäkasvi ja muita trooppisia kasveja. Ei auttanut muuta kuin mennä sinne syömään.

Lihansyöjäkasvi. Eimun katsellessa sitä hänen kasvonsa alkoivat muuttua kalpeiksi ja silmät pyöristyivät. “Mitä jos se hyökkää, nappaa Eimun eväät tai vaikka Lillin?” Sen terävät piikit näyttivät pelottavilta. Ei se iso ollut, mutta Eimu oli nähnyt sisään tultaessa puutarhan pihalla “Turbe- kasvilannoite” nimisen paketin, jonka kyljessä oli ollut teksti; “Tällä saat kasvisi kukoistamaan. Jättikasvu-takuu”. Nyt hän mietti, oliko lihansyöjäkasville annettu myös tätä lannoitetta, kun puutarhan hoitaja oli ollut kierroksellaan. 

Nyt lähdetään

Eimu ja Lilli söivät eväitään ja vilkuilivat samalla ympärillä olevia kasveja, etenkin sitä lihansyöjäkasvia. Eimu kertoili Lillille isoäitinsä, Mamma Mian kertomaa tarinaa siitä, kuinka hän ja Isoisä-Pappa olivat tavanneet toisensa sademetsässä, jossa he olivat olleet matkatoimiston järjestämällä turistimatkalla. Mamma Mia oli pelästynyt matkalla käärmettä, ja Pappa oli rientänyt auttamaan; siitä oli alkanut heidän yhteiselonsa. Syy miksi Eimu muisteli tarinaa nyt, johtui tietysti kasveista; olihan Mamma Mia oivallinen kasvituntija, ja oli ottanut siltäkin reissulta lukuisia kuvia kasveista, joita oli myös esitellyt Eimulle. Eimu oli tunnistanut joitakin samoja kasveja puutarhan sademetsä huoneesta, kun he olivat kulkeneet siellä. 

Eimu jatkoi tarinaa, ja muisti mitä isoisä oli kertonut samasta matkasta lisätäkseen jännitystä Mamma Mian tarinaan. Pappa oli sanonut samalla Mamma Mialle silmää vinkaten, että olihan matkalla nähty lihansyöjäkasvikin, joka sitten hotkaisi Mamma Miaa uhanneen käärmeen.

Tässä vaiheessa Lilli alkoi näyttää pelokkaalta. Eimukin katsoi vieressä olevaa lihansyöjäkasvia. Se näytti pieneltä, mutta mitä jos se tosiaan  oli saanut lannoitetta. Lapset vilkaisivat toinen toisiaan, pakkasivat pikaisesti loput eväät reppuun ja lähtivät juosten toisten luo. Muut lapset, opettaja ja paikan opas katselivat ihmeissään, kun sademetsähuoneen ovi avautui ja Eimu sekä Lilli juoksivat sieltä kasvot kalpeina. 

Opettaja auttaa

Henri-opettaja pysyi rauhallisena. Olihan hän jo tottunut siihen, että oppilaiden kanssa saattoi syntyä monenlaisia tilanteita. Niissä opettajalta vaadittiin rautaisia hermoja ja kärsivällisyyttä, sekä usein myös huumoria. Moni tilanne ratkesi pienellä selvittelyllä tai, pienellä hauskalla lauseella. Eiväthän asiat, joista tilanteet alkoivat usein ratkettuaan niin vakavia olleet, ja tärkeintä oli tulla toimeen keskenään. 

Eimu ja Lilli olivat kauhuissaan. Molemmat yrittivät selittää kilpaa mitä oli tapahtunut. "Siellä on..." sanoi Lilli ja Eimu sai sanotuksi vain: "Lihansyöjä. Siellä se on". Molemmat hokivat jotain lannoitteesta ja suuresta kidasta, joka ammotti auki viereisessä huoneessa. Kun Henri-opettaja yritti lähteä katsomaan mitä siellä oli, molemmat tarttuivat häntä hihoista ja repivät toiseen suuntaan. "Mitä te nyt?" Henri-opettaja ihmetteli. Eimu ja Lilli puistelivat päätään ja pitivät kiinni opettajan hihasta. Opettaja rauhoitteli heitä. "Kyllä minä pärjään, ja onhan täällä paikan hoitaja paikalla".

Henri-opettaja avasi oven. Huoneessa ei näkynyt mitään erikoista. Siellä ei ollut edes ketään vierailijoita. Kaikki näytti olevan ennallaan ja hyvin. 

Paluu koululle

Sitten lähdettiin takaisin koululle. Eimu ja Lilli olivat hiljaisia matkan aikana, he eivät olleet vielä täysin toipuneet tapahtuneesta, vaikka Henri-opettaja oli vakuuttanut heille, että mitään syytä pelkoon ei ollut. He olivat varmoja, että jokin ammottava kita siellä oli ollut ja olisi yhä. Eimu ja Lilli eivät enää koskaan halunneet mennä Kaupungin puutarhaan, ainakaan siihen huoneeseen, niin peloissaan he olivat. “Paitsi jos Pappa ja Mamma Mia olisivat mukana”, mietti Eimu.

Paluumatkalla Eimulla alkoi matkapahoinvointi. Henri-opettaja istui hänen vierelleen ja taputti olalle ja sanoi: “Kyllä kaikki järjestyy...” Eimu katsoi bussin ikkunasta ulos kasvot kalpeana, ja pyysi oksennuspussia. Lillillä oli muuta mielessä, Hän oli alkanut piirtää tapahtuneesta omaan päiväkirjaansa; niin jännittävä retki oli ollut.

Read More

Eimu ja uusi luokka

Eimu oli aloittanut koulun. Luokassa oli monta uutta lasta; monia uusia kasvoja, joita hän ei vielä tuntenut. Eskarissa Eimulla oli ollut monta ystävää. Täällä hän oli uusi ja tervehtinyt vasta vain muutamaa uutta kaveria. Eimua jännitti, miten hän pärjäisi uudessa luokassa, kaikkien uusien kasvojen kanssa? Eimu vilkuili ikkunasta ulos, mutta äitiä ei enää näkynyt; hän oli jo tainnut aiemmin käydä vilkuttamassa. Eimu ei tiennyt mitä tehdä. Hän vilkuili ympärilleen, hermostuneena ja epäluuloisesti. Huomaavatkohan toiset edes minua, Eimu mietti.
 
Eskarissa oli ollut kivaa. Uudessa luokassa Eimu ei tiennyt, tulisiko olemaan samoin, vaikka olihan eskarissakin tapahtunut kaikenlaisia sattumuksia. Yksi niistä oli päivä. jolloin Eimun pyydystämä sisilisko karkasi repussa olevasta purkista eskarin luokkaan ja sitten alkoi hulina. Eimun yrittäessä pyydystää liskoa, tavarat sinkoilivat ympäriinsä ja lopulta luokassa ollut antiikkinen karttapallo putosi lattialle ja rikkoutui pieniksi palasiksi. Eimu katsoi palloa järkyttyneenä, sisilisko käsissään. Eskariopettaja kirjoitti tapahtuneesta Eimun vanhemmille ja jatkossa vanhemmat tarkistivat Eimun repun aamuisin siltä varalta, ettei uusia “yllätyksiä” tulisi luokkaan. 
 

Luokassa

Uudessa luokassa Eimu olisi halunnut jutella muiden lasten kanssa, mutta hänen äänensä ikään kuin tarttui kurkkuun eikä hän saanut sanaa suustaan. Onneksi opettaja saapui luokkaan. Aiemmin aamulla rehtori oli käynyt toivottamassa kaikki oppilaat tervetulleiksi. Rehtori oli kookas nainen, jolla oli punainen hattu. Eimu oli nähnyt hänen kuvansa aiemmin lehdessä, jossa oli ollut uutisia koulusta. Uutisten lukeminen yhdessä äidin kanssa oli yksi Eimun mieli puuhista.
 
Mutta palataanpa luokkaan. Eimu katseli muita lapsia. Osalla oli jo uusi penaali pulpetilla. Eimun penaalin oli ommellut Mamma Mia, Eimun isoäiti. Se oli kivan värinen, turkoosi, joka oli Eimun lempiväri. Muiden penaalit oli ostettu kaupasta. Eimu ei ollut varma, kelpaisiko hänen penaalinsa muiden joukkoon, siksi hän piti penaalia sylissään. Viereisessä pulpetissa istui punahiuksinen tyttö. Eimu huomasi, että myös tytöllä oli itse tehty penaali, se oli ruskea ja samettinen, jossa oli pitsikuvioita. Eimua helpotti ja hän uskalsi laittaa oman penaalinsa pulpetille. 
 
Eimun luokka oli iso. Seinillä oli aakkosia, joitakin edellisvuonna luokassa olleiden lasten piirustuksia, jotka olivat jääneet seinälle kesäksi, muutama juliste ja kuva opettajan koirasta. Luokka vaikutti viihtyisältä. Eimun luokalla oli 22 lasta. He kaikki olivat tulleet eri puolilta kaupunkia, sillä kaupunki jossa Eimu asui ei ollut kovin suuri. 
 
Eimun opettaja esitteli itsensä. Hänen nimensä oli Henri. Hän oli nuori, vastavalmistunut opettaja, jolla oli silmälasit. Henrillä oli kiva hymy. Myös Eimua hymyilytti. "Henri on varmasti kiva opettaja", ajatteli Eimu. "Ehkä myös koulussa voisi olla ihan kivaa", Eimu mietti. Silti häntä jännitti. 
 
Eimu muuttuu näkymättömäksi
 
Koulua oli kulunut jo muutama viikko. Eimu oli saanut jo joitakin kavereita koulusta. He leikkivät hippaa ja piilosta välitunneilla ja kävelivät joskus yhtä matkaa koulusta bussipysäkille. Punatukkainen tyttö ei ollut puhunut Eimulle vielä mitään. Hän oli kai ujo. Eimusta koulussa oli usein vaikeaa ja häntä jännitti vieläkin; kaikki ei mennyt niin kuin hän oli kuvitellut. 
 
Eräänä päivänä Henri-opettaja nosti ylös pöydällä olevan koulukirjan, jonka kansi oli hieman sotkuinen ja revennyt. Kirjaan ei oltu kirjoitettu omistajan nimeä. Opettaja kysyi: "Kenen tämä on?" Luokasta kuului erään tytön hiljainen vastaus: "Ei mun." Opettaja odotti. Kuului seuraava vastaus: "Ei mun", joka johti puheen sorinaan, jossa ei kuulunut muuta kuin ei mun, eimun, Eimuuuuun.
 
Eimu ei tiennyt mitä tehdä. Hän katseli ympärilleen. Tuntui kuin olisi ollut painajaisessa, jossa mikään ei ollut totta. Ei se kirja hänen ollut. Miksi kaikki väittivät niin? 
Opettaja katsoi häneen. Eimu ei olisi halunnut olla siellä. Ehkä opettaja ymmärsi Eimun ilmeestä, että kirja ei ollut hänen, sillä hän alkoi katsella muita lapsia. Eimu nosti krokotiilihupparin hupun päähänsä, veti sen silmilleen ja käpertyi omaan piiloonsa mistä kukaan ei häntä näkisi.
 
Nyt Eimu oli näkymätön eikä enää huolissaan. Omassa piilossaan hän saattoi olla aivan rauhassa, ja keksiä mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikkapa Lohikäärmemaan. Oliko piilo kuitenkaan poissa muiden silmiltä? 
 
Sama toistui lähes joka viikko. Toisinaan Henri-ope kyseli luokassa joistakin kadonneista ja löytyneistä tavaroista, kenen mikäkin on. Toiset lapset katsoivat ympärilleen kuin etsien kenen ne olisivat. Kun kukaan ei sanonut mitään, kaikki vastasivat kuin kuorossa: "Ei mun". 
"Taasko ne minusta puhuvat?", ajatteli Eimu. Mitä ihmettä? Eimulla vaikutti olevan paljon kaikenlaisia tavaroita. Viivoitin, saappaat, kasa piirustuksia, lyijykynä, puolikas pakkaus xylitol-pastilleja ja vaikka mitä muuta. Eimu oli hiljaa. Eihän ne kaikki tavarat olisi voineet mitenkään olla hänen. Eivätkö muut lainkaan piitanneet omista tavaroistaan, kun sanoivat kerran niiden olevan Eimun. Eimu ei pitänyt siitä yhtään ja yritti kertoa sen, mutta ei voinut. Eimua harmitti ja hän päätti olla hiljaa ja kadota näkyvistä. Eimu ei halunnut olla siellä missä oli.
 
Muut katsoivat Eimuun päin. Eimu katosi yhä syvemmälle piiloonsa. Häntä ei ollut, niin hän ainakin koki, eikä hän ollut varma oliko lainkaan olemassa  niin hyvässä piilossa hän oli. Eimulla oli oma turva siellä hiljaisuudessa mistä kukaan ei häntä löytänyt eikä nähnyt. Eimu ja lohikäärmemaa, hänen oma paikkansa, mistä muut eivät päässeet.  Siellä Eimu oli rohkea ja suosittu.
 
 
Eimu saa rohkeutta
 
Eimun viereisessä naulakossa oli erään naapuriluokan tytön paikka. Tytöllä oli aina paljon tavaraa mukana. Hän laittoi omat tavaransa usein Eimun paikalle, sillä ne eivät mahtuneet hänen omalle paikalleen. Toisinaan tyttö laittoi jopa roskia Eimun paikalle. Kun opettaja kysyi mitä nämä ovat, tyttö sanoi vain: “Eimun.”
Mutta eivätpä olleet. Eimu sai usein syyttä suotta syyt niskoilleen. Eimua se harmitti. Hän halusi olla suosittu ja kiva kaveri, eikä kaivannut moisia harmeja.
 
Illalla kotona Eimu yritti tehdä kotiläksyjä. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa miettiessään koululla tapahtunutta. Hän puristi kädessään olevaa lyijykynää molemmilla käsillä niin, että se lopulta katkesi. 
 
Eimu meni loikoilemaan sängylleen. Hän heitteli kumia kohti kattoa. Tylsää. Kunpa hän keksisi jonkin ratkaisun. Hän ei enää halunnut kuulla niitä ikäviä huuteluita. Eimu nousi istumaan sängyn reunalle. Hän huokaisi syvään ensin lannistuneena ja sitten hän keksi: -Nyt tiedän miten selvitän tilanteen. Eimu sai suunnitelmastaan rohkeutta. Hän pakkasi reppuunsa seuraavaksi päiväksi: suurennuslasin, kaksipuolista teippiä, sormenjälkien tunnistamiseen tarkoitetun salapoliisirasian, jonka hän oli saanut joululahjaksi ja pensselin, jolla voisi levittää sormenjälkien tutkimiseen tarkoitettua jauhetta. 
 
Koululla 
 
Eimu lähti ajoissa kouluun reppu pakattuna. Kouluun tullessa Eimu päätti mennä mahdollisimman pian sisälle, jo ennen kuin muut lapset tulisivat. Kunpa opettaja olisi jo luokassa, Eimu toivoi. Heillä olisi sinä päivänä vapaiden puuhien tunti, jolloin kukin saattoi ehdottaa jotakin tekemistä opettajalle. Eimu aikoi ehdottaa opettajalle, että he kokeilisivat sormenjälkien ottamista ja tekisivät oppilaitten sormenjäljistä kootun taulun luokan seinälle. Samalla he voisivat leikkiä salapoliisia tai etsivää. Eimu ei halunnut, että muut kuulisivat hänen ehdottavan tätä  ettei hänen suunnitelmansa paljastuisi. 
 
Opettaja suostuu
 
Henri-opettaja ilahtui Eimun ehdotuksesta, koska samalla voitaisiin tutustua paremmin ja leikkiä hyvien tekojen etsivää. Sormenjälkiähän voisi ottaa vaikka lattiaharjasta, jos joku olisi lakaissut luokan lattian kenenkään näkemättä. "Loistoajatus" ajatteli Henri-opettaja.  
Eimun kasvoja väänsi, koska hän halusi paljastaa todellisen syyllisen, eikä etsiä hyvien tekojen tekijää.. Eimu huokaisi hiljaa. Mitähän tästä nyt tulisi? Mutta hän päätti kuitenkin kokeilla, ehkä syyllinen kuitenkin löytyisi opettajan ehdotuksesta huolimatta. 
 
Vapaiden puuhien tunti lähestyy
 
Koulupäivä tuntui pitkältä, oli kuin kello olisi juuttunut paikoilleen. Eimu vilkuili kelloa usein.  Kouluruokakaan ei maistunut, vaikka olikin tarjolla yhtä hänen lempiruoistaan; perunamuusia ja lihapullia.
 
Vihdoin koitti iltapäivä, ja vapaiden puuhien tunti. Opettaja oli hakenut luokkaan mustetta, jolla voitaisiin ottaa jokaiselta sormenjäljet niiden tunnistamista varten. Eimu sai toimia ensimmäisenä sormenjälkien ottajana, olihan hän ehdottanut projektia. Opettaja oli myös valmistellut alustat, johon jokainen voisi etsiä hyvien tekojen tekijöitä, ja merkitä tekijät sormenjälkien perusteella. Jokaisen sormenjäljistä tehtäisiin taulu luokan seinälle, kuten Eimu oli ehdottanut. 
 
Eimu keräsi rohkeutta, ja aloitti sormenjälkien keruun. Ensimmäisenä jonossa seisoi Antti. Antti oli lähes aina ensimmäisenä jonossa. Anttia harmitti ja joskus hän jopa suuttui, jollei päässyt ensimmäiseksi. Opettaja oli kysynyt monta kertaa Antilta, miksi oli niin tärkeää olla ensimmäinen? Kaikki menisivät kuitenkin samaan paikkaan, lähes samaan aikaan ja jokaisen vuoro tulisi kyllä. Antti ei ollut koskaan vastannut, kohautti vain olkapäitään, ja jatkoi kiilaamista jonon ensimmäiseksi. 
 
Sormenjälkijono eteni hiljalleen. Vihdoin Eimu sai kaikkien sormenjäljet paperille. Pian hän pääsisi tutkimaan, kenen kadonneet tavarat olivat ja kuka heitteli roskia hänen paikalleen, mutta tästä hän ei hiiskunut muille. Eimun sisällä kihelmöi. Hän halusi ratkaista asian pian. Ehkä sitten hänellä olisi enemmän kavereitakin. 
 
Sillä välin naapuriluokan opettaja saapui kysymään luokkaan onko sieltä löytynyt ylimääräistä penaalia. -Ei ollut, vastasi Henri-opettaja. Viereisestä luokasta oli kadonnut jo aiemminkin monia tavaroita, ja eräs oppilas oli kuulemma nähnyt joitakin niistä vilaukselta Eimun luokassa. "Taasko se alkaa", Eimu mietti. 
 
Nyt kuitenkin alkoi välitunti. Eimu kysyi opettajalta, voisiko jäädä sisälle jatkamaan tutkimuksia, puuha oli niin kiinnostavaa. Opettaja antoi luvan. Muiden lähtiessä ulos Eimu jäi yksin luokkaan. Nyt hänellä olisi mahdollisuus selvittää, kuka oikein jätti tavaroita luokkaan.  
 
Välitunnilla
 
Eimu avasi salapoliisitarvikkeensa. Kaksipuolista teippiä hän kävi liimaamassa sinne tänne, niihin paikkoihin, mistä yleensä löytyi tavaroita vailla omistajaa. Siitä hän saisi otettua sormenjälkiä muinakin päivinä, teippiin jäljet jäisi hyvin näkyviin. 
Eimu otti tarvikkeensa ja alkoi tutkia. Hän sai jo muutamat sormenjäljet esille. "Miksei niistä mikään muistuttanut sormenjälkiä, joita oli otettu luokkakavereilta?". Eimua mietitytti kävikö luokassa joku hiippari. Ehkä se oli huppupäisen pojan isoveli, jolla roikkui ketjuja vyötäröllään. 
 
Eimun puuhaillessa luokassa, ovi kävi. Eimu oli niin jännittynyt salapoliisitehtävistään, että piiloutui erään kaapin taakse. Kuka sieltä olisi tulossa? Eihän joku kavereista ollut jäänyt häntä odottamaan? 
 
Ovi avautui. Eimu kurkkasi kaapin takaa ja näki tummatukkaisen tytön, jolla oli punainen kellohame. Se taisi olla Maija, jonka Eimu oli nähnyt yhteisellä liikuntatunnilla. Ja nyt Eimu muisti, että samalla tytöllä oli käytävällä naulakkopaikka hänen vieressään. Mitä Maija teki heidän luokassaan? Tyttö katseli ympärilleen ja kosketti joitakin tavaroita. Hän käänteli opettajan pöydällä olevan kirjan sivuja ja söi samalla tikkaria. Eihän kouluun saanut tuoda karkkia, eikä tulla toisten luokkaan. Eimu oli yhä hiljaa, lähes hengittämättä. Jos hän nyt tulisi esiin, Maija varmasti kiljuisi ja lähtisi juoksemaan pakoon. 
 
Eimu katsoi kaapin alle. Mitä ihmettä! Siellä oli penaali, jollaista Eimu ei ollut ennen nähnyt. Sen täytyi olla penaali, jota viereisen luokan opettaja oli käynyt kysymässä. Eimulla alkoi raksuttaa. Oliko Maija tuonut tavarat heidän luokkaansa? Maijalla oli muutenkin tapana unohdella asioita eri paikkoihin, myös Eimun lokerolle.
 
Eimu pysyi yhä visusti piilossaan. Hän päätti odottaa, kunnes Maija lähtisi. Sitten hän vertaisi Maijan jättämiä jälkiä aiemmin ottamiinsa. Maija puuhaili luokassa aikansa. Kello lähestyi välitunnin loppua. Käytävästä kuului jo ääniä. Eimu mietti niin kuumeisesti jo lähes ratkaistua mysteeriä, että lähes unohti vakoilla Maijaa. Muiden lasten rynnätessä luokkaan, Maija palasi omaansa, ja Eimu tuli esiin kaapin takaa. Eimu vilkaisi kelloa, ja tiesi, että opettajalla menee vielä hetki ennen luokkaan tuloa. Hän ehtisi ottaa sormenjäljet, joita Maija oli jättänyt. 
 
Loppuratkaisu
 
Eimu oli varma, että saanut kiinni syyllisen itse teossa. Nyt ei tarvittu enää lisää sormenjälkiä, Maijalta jääneet jäljet olivat samat kuin luokasta löytyneissä tavaroissa. Naapuri luokan Maija oli varmasti se, joka oli käynyt jättämässä tavaroita luokkaan. Muiden täytyisi nyt myöntää, että he olivat syyttänyt Eimua turhaan. 
 
Koulupäivän jälkeen Eimu jäi luokkaan. Hän halusi kertoa Henri-opelle, mitä oli saanut selville. Kun opettaja kuuli Eimun kertomuksen, hän meni hiljaiseksi ja katsoi Eimua pitkään. Eimu hämmästyi. Ihan kuin se mitä hän oli toivonut, ei nyt toteutuisikaan. 
 
Opettaja pyysi Eimua istumaan työpöytänsä vierelle. Opettaja katsoi Eimua uudelleen kysyvästi ja sanoi: "Eimu, luulitko todella, että muut syyttivät sinua kadonneista tavaroista ja muista “löydöistä”?" Eimu oli hämillään. Ei hän mitään luullut, vaan tiesi; olihan muut maininneet hänen nimensä toistuvasti, kun jonkin omistajaa etsittiin. Hän nyökkäsi opettajalle. Opettaja hymyili. "Eimu, eihän kukaan ole sinua tarkoittanut - he halusivat sanoa, että jokin asia ei ole heidän; siksi sanoivat ei mun. Ei mun. Eivät he sinua tarkoittaneet..."
 
Eimu meni kalpeaksi. Mitä ihmettä? Oliko hän käsittänyt kaiken aivan väärin. Ei se nyt niin voisi olla. Henri-ope päätti antaa esimerkin. Hän otti laukustaan rasian konvehteja ja kysyi Eimulta: "Ovatko nämä sinun?"
"Ei mun… ainakaan", vastasi Eimu. Molemmat alkoivat nauraa. Eimu oli helpottunut kun käsitti mistä oli ollut kyse. 
 
Hän lähti kotiin Henri-opettajan saattelemana. Eimu hyppeli ilosta, ehkä huomenna hänen olisi helpompi tulla kouluun. Sillä nyt hän tiesi etteivät muut olleet halunnut häntä syyttää.  
 
Kotona
 
Eimu oli vieläkin hämillään tapahtuneesta, eikä tahtonut uskoa, että oli käsittänyt kaiken aivan väärin. Perheen syödessä yhteistä illallista, hän kertoi kaiken koululla tapahtuneen, äidilleen, isälleen ja pikkusiskolleen. Vanhemmat katsoivat hieman toisiinsa, sitten Eimua, ja sitten koko perhe alkoi nauraa, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun Eimu oli käsittänyt jotain väärin ja asian ratkettua heillä kaikilla oli hymy herkässä ja nauru puserossa. 
 
"Se, joka osaa nauraa myös omille virheilleen, pääsee pitkälle elämässä", sanoi Eimun isä kun silitteli poikaansa nukkumaan.

Read More