Eimu ja uusi luokka

Eimu oli aloittanut koulun. Luokassa oli monta uutta lasta; monia uusia kasvoja, joita hän ei vielä tuntenut. Eskarissa Eimulla oli ollut monta ystävää. Täällä hän oli uusi ja tervehtinyt vasta vain muutamaa uutta kaveria. Eimua jännitti, miten hän pärjäisi uudessa luokassa, kaikkien uusien kasvojen kanssa? Eimu vilkuili ikkunasta ulos, mutta äitiä ei enää näkynyt; hän oli jo tainnut aiemmin käydä vilkuttamassa. Eimu ei tiennyt mitä tehdä. Hän vilkuili ympärilleen, hermostuneena ja epäluuloisesti. Huomaavatkohan toiset edes minua, Eimu mietti.
 
Eskarissa oli ollut kivaa. Uudessa luokassa Eimu ei tiennyt, tulisiko olemaan samoin, vaikka olihan eskarissakin tapahtunut kaikenlaisia sattumuksia. Yksi niistä oli päivä. jolloin Eimun pyydystämä sisilisko karkasi repussa olevasta purkista eskarin luokkaan ja sitten alkoi hulina. Eimun yrittäessä pyydystää liskoa, tavarat sinkoilivat ympäriinsä ja lopulta luokassa ollut antiikkinen karttapallo putosi lattialle ja rikkoutui pieniksi palasiksi. Eimu katsoi palloa järkyttyneenä, sisilisko käsissään. Eskariopettaja kirjoitti tapahtuneesta Eimun vanhemmille ja jatkossa vanhemmat tarkistivat Eimun repun aamuisin siltä varalta, ettei uusia “yllätyksiä” tulisi luokkaan. 
 

Luokassa

Uudessa luokassa Eimu olisi halunnut jutella muiden lasten kanssa, mutta hänen äänensä ikään kuin tarttui kurkkuun eikä hän saanut sanaa suustaan. Onneksi opettaja saapui luokkaan. Aiemmin aamulla rehtori oli käynyt toivottamassa kaikki oppilaat tervetulleiksi. Rehtori oli kookas nainen, jolla oli punainen hattu. Eimu oli nähnyt hänen kuvansa aiemmin lehdessä, jossa oli ollut uutisia koulusta. Uutisten lukeminen yhdessä äidin kanssa oli yksi Eimun mieli puuhista.
 
Mutta palataanpa luokkaan. Eimu katseli muita lapsia. Osalla oli jo uusi penaali pulpetilla. Eimun penaalin oli ommellut Mamma Mia, Eimun isoäiti. Se oli kivan värinen, turkoosi, joka oli Eimun lempiväri. Muiden penaalit oli ostettu kaupasta. Eimu ei ollut varma, kelpaisiko hänen penaalinsa muiden joukkoon, siksi hän piti penaalia sylissään. Viereisessä pulpetissa istui punahiuksinen tyttö. Eimu huomasi, että myös tytöllä oli itse tehty penaali, se oli ruskea ja samettinen, jossa oli pitsikuvioita. Eimua helpotti ja hän uskalsi laittaa oman penaalinsa pulpetille. 
 
Eimun luokka oli iso. Seinillä oli aakkosia, joitakin edellisvuonna luokassa olleiden lasten piirustuksia, jotka olivat jääneet seinälle kesäksi, muutama juliste ja kuva opettajan koirasta. Luokka vaikutti viihtyisältä. Eimun luokalla oli 22 lasta. He kaikki olivat tulleet eri puolilta kaupunkia, sillä kaupunki jossa Eimu asui ei ollut kovin suuri. 
 
Eimun opettaja esitteli itsensä. Hänen nimensä oli Henri. Hän oli nuori, vastavalmistunut opettaja, jolla oli silmälasit. Henrillä oli kiva hymy. Myös Eimua hymyilytti. "Henri on varmasti kiva opettaja", ajatteli Eimu. "Ehkä myös koulussa voisi olla ihan kivaa", Eimu mietti. Silti häntä jännitti. 
 
Eimu muuttuu näkymättömäksi
 
Koulua oli kulunut jo muutama viikko. Eimu oli saanut jo joitakin kavereita koulusta. He leikkivät hippaa ja piilosta välitunneilla ja kävelivät joskus yhtä matkaa koulusta bussipysäkille. Punatukkainen tyttö ei ollut puhunut Eimulle vielä mitään. Hän oli kai ujo. Eimusta koulussa oli usein vaikeaa ja häntä jännitti vieläkin; kaikki ei mennyt niin kuin hän oli kuvitellut. 
 
Eräänä päivänä Henri-opettaja nosti ylös pöydällä olevan koulukirjan, jonka kansi oli hieman sotkuinen ja revennyt. Kirjaan ei oltu kirjoitettu omistajan nimeä. Opettaja kysyi: "Kenen tämä on?" Luokasta kuului erään tytön hiljainen vastaus: "Ei mun." Opettaja odotti. Kuului seuraava vastaus: "Ei mun", joka johti puheen sorinaan, jossa ei kuulunut muuta kuin ei mun, eimun, Eimuuuuun.
 
Eimu ei tiennyt mitä tehdä. Hän katseli ympärilleen. Tuntui kuin olisi ollut painajaisessa, jossa mikään ei ollut totta. Ei se kirja hänen ollut. Miksi kaikki väittivät niin? 
Opettaja katsoi häneen. Eimu ei olisi halunnut olla siellä. Ehkä opettaja ymmärsi Eimun ilmeestä, että kirja ei ollut hänen, sillä hän alkoi katsella muita lapsia. Eimu nosti krokotiilihupparin hupun päähänsä, veti sen silmilleen ja käpertyi omaan piiloonsa mistä kukaan ei häntä näkisi.
 
Nyt Eimu oli näkymätön eikä enää huolissaan. Omassa piilossaan hän saattoi olla aivan rauhassa, ja keksiä mitä ihmeellisempiä asioita. Vaikkapa Lohikäärmemaan. Oliko piilo kuitenkaan poissa muiden silmiltä? 
 
Sama toistui lähes joka viikko. Toisinaan Henri-ope kyseli luokassa joistakin kadonneista ja löytyneistä tavaroista, kenen mikäkin on. Toiset lapset katsoivat ympärilleen kuin etsien kenen ne olisivat. Kun kukaan ei sanonut mitään, kaikki vastasivat kuin kuorossa: "Ei mun". 
"Taasko ne minusta puhuvat?", ajatteli Eimu. Mitä ihmettä? Eimulla vaikutti olevan paljon kaikenlaisia tavaroita. Viivoitin, saappaat, kasa piirustuksia, lyijykynä, puolikas pakkaus xylitol-pastilleja ja vaikka mitä muuta. Eimu oli hiljaa. Eihän ne kaikki tavarat olisi voineet mitenkään olla hänen. Eivätkö muut lainkaan piitanneet omista tavaroistaan, kun sanoivat kerran niiden olevan Eimun. Eimu ei pitänyt siitä yhtään ja yritti kertoa sen, mutta ei voinut. Eimua harmitti ja hän päätti olla hiljaa ja kadota näkyvistä. Eimu ei halunnut olla siellä missä oli.
 
Muut katsoivat Eimuun päin. Eimu katosi yhä syvemmälle piiloonsa. Häntä ei ollut, niin hän ainakin koki, eikä hän ollut varma oliko lainkaan olemassa  niin hyvässä piilossa hän oli. Eimulla oli oma turva siellä hiljaisuudessa mistä kukaan ei häntä löytänyt eikä nähnyt. Eimu ja lohikäärmemaa, hänen oma paikkansa, mistä muut eivät päässeet.  Siellä Eimu oli rohkea ja suosittu.
 
 
Eimu saa rohkeutta
 
Eimun viereisessä naulakossa oli erään naapuriluokan tytön paikka. Tytöllä oli aina paljon tavaraa mukana. Hän laittoi omat tavaransa usein Eimun paikalle, sillä ne eivät mahtuneet hänen omalle paikalleen. Toisinaan tyttö laittoi jopa roskia Eimun paikalle. Kun opettaja kysyi mitä nämä ovat, tyttö sanoi vain: “Eimun.”
Mutta eivätpä olleet. Eimu sai usein syyttä suotta syyt niskoilleen. Eimua se harmitti. Hän halusi olla suosittu ja kiva kaveri, eikä kaivannut moisia harmeja.
 
Illalla kotona Eimu yritti tehdä kotiläksyjä. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa miettiessään koululla tapahtunutta. Hän puristi kädessään olevaa lyijykynää molemmilla käsillä niin, että se lopulta katkesi. 
 
Eimu meni loikoilemaan sängylleen. Hän heitteli kumia kohti kattoa. Tylsää. Kunpa hän keksisi jonkin ratkaisun. Hän ei enää halunnut kuulla niitä ikäviä huuteluita. Eimu nousi istumaan sängyn reunalle. Hän huokaisi syvään ensin lannistuneena ja sitten hän keksi: -Nyt tiedän miten selvitän tilanteen. Eimu sai suunnitelmastaan rohkeutta. Hän pakkasi reppuunsa seuraavaksi päiväksi: suurennuslasin, kaksipuolista teippiä, sormenjälkien tunnistamiseen tarkoitetun salapoliisirasian, jonka hän oli saanut joululahjaksi ja pensselin, jolla voisi levittää sormenjälkien tutkimiseen tarkoitettua jauhetta. 
 
Koululla 
 
Eimu lähti ajoissa kouluun reppu pakattuna. Kouluun tullessa Eimu päätti mennä mahdollisimman pian sisälle, jo ennen kuin muut lapset tulisivat. Kunpa opettaja olisi jo luokassa, Eimu toivoi. Heillä olisi sinä päivänä vapaiden puuhien tunti, jolloin kukin saattoi ehdottaa jotakin tekemistä opettajalle. Eimu aikoi ehdottaa opettajalle, että he kokeilisivat sormenjälkien ottamista ja tekisivät oppilaitten sormenjäljistä kootun taulun luokan seinälle. Samalla he voisivat leikkiä salapoliisia tai etsivää. Eimu ei halunnut, että muut kuulisivat hänen ehdottavan tätä  ettei hänen suunnitelmansa paljastuisi. 
 
Opettaja suostuu
 
Henri-opettaja ilahtui Eimun ehdotuksesta, koska samalla voitaisiin tutustua paremmin ja leikkiä hyvien tekojen etsivää. Sormenjälkiähän voisi ottaa vaikka lattiaharjasta, jos joku olisi lakaissut luokan lattian kenenkään näkemättä. "Loistoajatus" ajatteli Henri-opettaja.  
Eimun kasvoja väänsi, koska hän halusi paljastaa todellisen syyllisen, eikä etsiä hyvien tekojen tekijää.. Eimu huokaisi hiljaa. Mitähän tästä nyt tulisi? Mutta hän päätti kuitenkin kokeilla, ehkä syyllinen kuitenkin löytyisi opettajan ehdotuksesta huolimatta. 
 
Vapaiden puuhien tunti lähestyy
 
Koulupäivä tuntui pitkältä, oli kuin kello olisi juuttunut paikoilleen. Eimu vilkuili kelloa usein.  Kouluruokakaan ei maistunut, vaikka olikin tarjolla yhtä hänen lempiruoistaan; perunamuusia ja lihapullia.
 
Vihdoin koitti iltapäivä, ja vapaiden puuhien tunti. Opettaja oli hakenut luokkaan mustetta, jolla voitaisiin ottaa jokaiselta sormenjäljet niiden tunnistamista varten. Eimu sai toimia ensimmäisenä sormenjälkien ottajana, olihan hän ehdottanut projektia. Opettaja oli myös valmistellut alustat, johon jokainen voisi etsiä hyvien tekojen tekijöitä, ja merkitä tekijät sormenjälkien perusteella. Jokaisen sormenjäljistä tehtäisiin taulu luokan seinälle, kuten Eimu oli ehdottanut. 
 
Eimu keräsi rohkeutta, ja aloitti sormenjälkien keruun. Ensimmäisenä jonossa seisoi Antti. Antti oli lähes aina ensimmäisenä jonossa. Anttia harmitti ja joskus hän jopa suuttui, jollei päässyt ensimmäiseksi. Opettaja oli kysynyt monta kertaa Antilta, miksi oli niin tärkeää olla ensimmäinen? Kaikki menisivät kuitenkin samaan paikkaan, lähes samaan aikaan ja jokaisen vuoro tulisi kyllä. Antti ei ollut koskaan vastannut, kohautti vain olkapäitään, ja jatkoi kiilaamista jonon ensimmäiseksi. 
 
Sormenjälkijono eteni hiljalleen. Vihdoin Eimu sai kaikkien sormenjäljet paperille. Pian hän pääsisi tutkimaan, kenen kadonneet tavarat olivat ja kuka heitteli roskia hänen paikalleen, mutta tästä hän ei hiiskunut muille. Eimun sisällä kihelmöi. Hän halusi ratkaista asian pian. Ehkä sitten hänellä olisi enemmän kavereitakin. 
 
Sillä välin naapuriluokan opettaja saapui kysymään luokkaan onko sieltä löytynyt ylimääräistä penaalia. -Ei ollut, vastasi Henri-opettaja. Viereisestä luokasta oli kadonnut jo aiemminkin monia tavaroita, ja eräs oppilas oli kuulemma nähnyt joitakin niistä vilaukselta Eimun luokassa. "Taasko se alkaa", Eimu mietti. 
 
Nyt kuitenkin alkoi välitunti. Eimu kysyi opettajalta, voisiko jäädä sisälle jatkamaan tutkimuksia, puuha oli niin kiinnostavaa. Opettaja antoi luvan. Muiden lähtiessä ulos Eimu jäi yksin luokkaan. Nyt hänellä olisi mahdollisuus selvittää, kuka oikein jätti tavaroita luokkaan.  
 
Välitunnilla
 
Eimu avasi salapoliisitarvikkeensa. Kaksipuolista teippiä hän kävi liimaamassa sinne tänne, niihin paikkoihin, mistä yleensä löytyi tavaroita vailla omistajaa. Siitä hän saisi otettua sormenjälkiä muinakin päivinä, teippiin jäljet jäisi hyvin näkyviin. 
Eimu otti tarvikkeensa ja alkoi tutkia. Hän sai jo muutamat sormenjäljet esille. "Miksei niistä mikään muistuttanut sormenjälkiä, joita oli otettu luokkakavereilta?". Eimua mietitytti kävikö luokassa joku hiippari. Ehkä se oli huppupäisen pojan isoveli, jolla roikkui ketjuja vyötäröllään. 
 
Eimun puuhaillessa luokassa, ovi kävi. Eimu oli niin jännittynyt salapoliisitehtävistään, että piiloutui erään kaapin taakse. Kuka sieltä olisi tulossa? Eihän joku kavereista ollut jäänyt häntä odottamaan? 
 
Ovi avautui. Eimu kurkkasi kaapin takaa ja näki tummatukkaisen tytön, jolla oli punainen kellohame. Se taisi olla Maija, jonka Eimu oli nähnyt yhteisellä liikuntatunnilla. Ja nyt Eimu muisti, että samalla tytöllä oli käytävällä naulakkopaikka hänen vieressään. Mitä Maija teki heidän luokassaan? Tyttö katseli ympärilleen ja kosketti joitakin tavaroita. Hän käänteli opettajan pöydällä olevan kirjan sivuja ja söi samalla tikkaria. Eihän kouluun saanut tuoda karkkia, eikä tulla toisten luokkaan. Eimu oli yhä hiljaa, lähes hengittämättä. Jos hän nyt tulisi esiin, Maija varmasti kiljuisi ja lähtisi juoksemaan pakoon. 
 
Eimu katsoi kaapin alle. Mitä ihmettä! Siellä oli penaali, jollaista Eimu ei ollut ennen nähnyt. Sen täytyi olla penaali, jota viereisen luokan opettaja oli käynyt kysymässä. Eimulla alkoi raksuttaa. Oliko Maija tuonut tavarat heidän luokkaansa? Maijalla oli muutenkin tapana unohdella asioita eri paikkoihin, myös Eimun lokerolle.
 
Eimu pysyi yhä visusti piilossaan. Hän päätti odottaa, kunnes Maija lähtisi. Sitten hän vertaisi Maijan jättämiä jälkiä aiemmin ottamiinsa. Maija puuhaili luokassa aikansa. Kello lähestyi välitunnin loppua. Käytävästä kuului jo ääniä. Eimu mietti niin kuumeisesti jo lähes ratkaistua mysteeriä, että lähes unohti vakoilla Maijaa. Muiden lasten rynnätessä luokkaan, Maija palasi omaansa, ja Eimu tuli esiin kaapin takaa. Eimu vilkaisi kelloa, ja tiesi, että opettajalla menee vielä hetki ennen luokkaan tuloa. Hän ehtisi ottaa sormenjäljet, joita Maija oli jättänyt. 
 
Loppuratkaisu
 
Eimu oli varma, että saanut kiinni syyllisen itse teossa. Nyt ei tarvittu enää lisää sormenjälkiä, Maijalta jääneet jäljet olivat samat kuin luokasta löytyneissä tavaroissa. Naapuri luokan Maija oli varmasti se, joka oli käynyt jättämässä tavaroita luokkaan. Muiden täytyisi nyt myöntää, että he olivat syyttänyt Eimua turhaan. 
 
Koulupäivän jälkeen Eimu jäi luokkaan. Hän halusi kertoa Henri-opelle, mitä oli saanut selville. Kun opettaja kuuli Eimun kertomuksen, hän meni hiljaiseksi ja katsoi Eimua pitkään. Eimu hämmästyi. Ihan kuin se mitä hän oli toivonut, ei nyt toteutuisikaan. 
 
Opettaja pyysi Eimua istumaan työpöytänsä vierelle. Opettaja katsoi Eimua uudelleen kysyvästi ja sanoi: "Eimu, luulitko todella, että muut syyttivät sinua kadonneista tavaroista ja muista “löydöistä”?" Eimu oli hämillään. Ei hän mitään luullut, vaan tiesi; olihan muut maininneet hänen nimensä toistuvasti, kun jonkin omistajaa etsittiin. Hän nyökkäsi opettajalle. Opettaja hymyili. "Eimu, eihän kukaan ole sinua tarkoittanut - he halusivat sanoa, että jokin asia ei ole heidän; siksi sanoivat ei mun. Ei mun. Eivät he sinua tarkoittaneet..."
 
Eimu meni kalpeaksi. Mitä ihmettä? Oliko hän käsittänyt kaiken aivan väärin. Ei se nyt niin voisi olla. Henri-ope päätti antaa esimerkin. Hän otti laukustaan rasian konvehteja ja kysyi Eimulta: "Ovatko nämä sinun?"
"Ei mun… ainakaan", vastasi Eimu. Molemmat alkoivat nauraa. Eimu oli helpottunut kun käsitti mistä oli ollut kyse. 
 
Hän lähti kotiin Henri-opettajan saattelemana. Eimu hyppeli ilosta, ehkä huomenna hänen olisi helpompi tulla kouluun. Sillä nyt hän tiesi etteivät muut olleet halunnut häntä syyttää.  
 
Kotona
 
Eimu oli vieläkin hämillään tapahtuneesta, eikä tahtonut uskoa, että oli käsittänyt kaiken aivan väärin. Perheen syödessä yhteistä illallista, hän kertoi kaiken koululla tapahtuneen, äidilleen, isälleen ja pikkusiskolleen. Vanhemmat katsoivat hieman toisiinsa, sitten Eimua, ja sitten koko perhe alkoi nauraa, sillä ei ollut ensimmäinen kerta kun Eimu oli käsittänyt jotain väärin ja asian ratkettua heillä kaikilla oli hymy herkässä ja nauru puserossa. 
 
"Se, joka osaa nauraa myös omille virheilleen, pääsee pitkälle elämässä", sanoi Eimun isä kun silitteli poikaansa nukkumaan.